Aamu klo 6:15. Herätyskello soi ja vaaputaan liikkeelle kohti autoja. Vettä sataa, ilma on kolea ja tänään pitäisi vetäistä triathlonin sprinttikisa läpi. Ei nyt oikein huvittais. Kisapaikalle on noin tunnin ajomatka, minne etenemme letkassa paikallisen TRI-poliisin johdolla.
Pelipaikalla ilmoittautumiset normaalisti, tussilla numero ihoon ja sen jälkeen varusteet kasaan, märkäpuku päälle ja ihmettelemään kaatosateeseen mitähän tässä on tulossa.
Ensimmäisenä oli tiedossa 750m uinti meressä suolanmakuisine vivahduksineen ja yli metrin korkuisine aaltoineen. Hyppäsin mereen jälkijoukoissa ja räpiköin ensimmäiset metrit: tuntui kuin tässä ei pääsisi eteenpäin ollenkaan ja aallot iski päin naamaa kun yritti tähystellä missä päin kääntöpoijut on. Olin jo päättänyt etukäteen, että uintiosuuden otan tosi rauhallisesti, että pääsen hengissä pois boxista. Uiskentelinkin vaparia tosi rauhallisesti ja tulin pois merestä viimeisten joukossa. Rannalla oli joku paikallinen osallistuja valkeana elvytyskunnossa. Paiskasin uimalakin koriin ja hiippailin kohti vaihtoaluetta. Vaihtoalueella huomasin myös Ilmon joka virnuili jotain minun suuntaan. Märkäpuku pois, paita päälle, kypärä päähän, kengät jalkaan, ajolasit päähän ja fillari kävelytykseen.
Lähden sotkemaan mankelia kohtuu kovaa vauhtia ja selkiä alkoikin tulla vastaan. Fillarointi tuntui siis sujuvan, enkä missään nimessä laittanut kaikkia peliin. Ajorata oli sateen kostuttamana liukas kuin luistinrata ja täytyi olla liikenneympyröissä tarkkana. Ennen kääntöpoijua Seppo ja Timo tulivat lähes peräkanaa vastaan alamäessä ja heilutin kättäni. Kääntöpoijun jälkeisessä alamäessä sotkin vauhdin niin lujaksi kuin sain ja puut vilisivät silmissä. Pian tulinkin 90-asteen mutkaan ja aivan liian lujaa. Mutkan huomatessani löin jarrut pohjaan, mutta vauhti ei sateella juurikaan hiljentynyt vaan jouduin ajamaan mutkan sivuluisussa ja pysyin kuin ihmeen kaupalla pystyssä. Sain yleisöstä raikuvat aplodit tästä sirkustempusta ja virnistin puulla päähän lyötynä. Viimeiset pari kilometriä sain loistavan peesin ja tulin loppumatkan lentäen. Taas tuli todistettua miten iso etu peesistä on pyöräilyssä. Vihdoin saavuin vaihtoalueelle ja ajoin fillarin karsinaani.
Lenkkarit alle, kypärä päästä ja menoksi. Ensimmäisten metrien jälkeen oli selvää, että juoksu ei tänään olisi ihan irtonaisinta mahdollista. Jalat painoivat kuin lyijy ja yritin vain saada juoksun kulkemaan. Ekan kilsan jälkeen juoksu vähän helpottikin, mutta ei missään nimessä kulkenut. Juoksuosuus oli jostain perverssistä syystä rantakaakeleiden päällä, jotka märkinä antoivat pikantin mausteensa juoksuosuuteen. Hiippailin juoksuosuuden läpi ilman mitään isompia kommelluksia ja vihdoin naamani edessä olikin jo maaliviiva. Pieni loppukiri, tuuletus ja se oli siinä. Ensimmäinen triathlon-kisa läpi ja loistavilla fiiliksillä. Tätä pitää saada lisää ja painetaan seuraavissa kisoissa kaasua vähän enemmän pohjaan. Maalissa olikin sitten lopulta koko lössi koolla ja taputtelimme toisiamme olkapäille ja otettiin tarinan alussa ollut kuva. Anssille iski aamulla valitettava flunssa ja Angela jätti suosiolla myrskyssä seikkailun väliin uintiosuudella. Muut tulivat maaliin ilman isompia ongelmia. Naatiskellen.
Maaliin pääsyn jälkeen huoltotoimenpiteet kalustolle ja ruholle ja iltapäivällä tein vielä palauttavan 2h fillarilenkin. Muut eivät lähteneet tällä kertaa mukaan, mutta tokkopa nössöilivät vauhdeissa kisassa niin paljon kuin minä tänään. Angela teki myös kostoksi pidemmän juoksulenkin lähimaastossa. Iltapäivällä aurinko alkoi taas paistaa, fillari kulki kuin unelma ja korvissa soi System Of A Down. Fiilis oli huipussaan.
-Kaapo
