Kisapäivän sää olikin sitten paljon parempi. Hiukan tuli välillä tihkusadetta, mutta lämpötila oli sopivasti vähän alle 20 ja hyvin vähän tuulta. Kilpailupaikalle päästyämme totesimme Lassen kanssa, että pelipaikka oli todellakin kuin myrskyn jäljiltä, suunnistuspoijuja ei oltu saatu sään takia paikoilleen ja koko paikka lainehti vettä.
Pääasia kuitenkin, että fillari löytyi oikealta paikalta ja ainakin fillariosuuden vaihtopussi oli paikallaan, läpimärkänä tosin, mutta märkänä tullaan olemaan jokatapauksessa hyvin pian. Meillä oli alle tunti siis starttiin ja alettiin laittaa kuteita lähtökuntoon ja repiä märkäpukua päälle.
Minulla oli lähtö 7:45 ryhmässä ja Lassella 7:55, joten arvelin, että delfiini menee plaanissa mun ohi siinä ensimmäisen kääntöpaikan kohdalla, jossa on noin kolmasosa on uitu. Uintiosuus suoritettiin tavallaan sellaisessa laguunissa, joten aaltoja ei ollut juuri ollenkaan ja uitiin kolmen sillan ali pariin otteeseen.Vihdoin oli muutama minuutti omaan starttiini ja hiippailin uintitasoni mukaisesti lähtöryhmässä takavasemmalle. Vihdoin pitkä odotus oli ohi ja lähtölaukaus kajahti. Kuvassa Timo Silakka ja Rane Vormisto juuri ennen starttia. Kumpi on kumpi?
Nopeimmat uimarit lähtivät kuin rusakot puskasta liikkeelle aivan järjetöntä vauhtia, niin kuin kuvastakin näkyy. Itse aloitin rauhallisilla vedoilla ja yritin päästä matkavauhtiin heti alkumetreistä lähtien. Hyvin nopeasti huomasin, että tänään mestari ei pysty uimaan suoraan, ei sitten millään ja ajauduin paljon kauemmas vasemmalle kuin olin suunnitellut.
Kun minä tuskailin navigoinnin kanssa jo ulapalla, Lasse odotteli seuraavassa lähtöryhmässä starttia jo malttamattomana ja teki muutamia avausvetoja vedessä. Pienimuotoinen paniikinpoikanen iski Lasselle tässä vaiheessa, kun uimalaseista räpsähti välinaru poikki. Onneksi Lassella oli tässäkin asiassa plan b ja c, joten varalasit löytyivät nopeasti ja Lasse hyökkäsi uintiosuudelle kärkiporukassa. Uinti oli todella mukavantuntuista ja kevyttä, toki mentiin Lassen kanssa ihan eri vauhdeilla.
Ensimmäisellä kääntöpoijjulla Lassen ryhmä saikin minut kiinni niin kuin ennakoin ja yritin kuikuilla näkyykö tuttua hahmoa tuossa porukassa. Pian tämän jälkeen vedinkin täyskolarin vastaantulevan uimarin kanssa, eli kuulat kolahti ihan rehellisesti yhteen. Nooh, kasasin nopeasti itseni ja aloin siksakkaamaan kohti seuraavaa kääntöpoijua. Oli kyllä mahtava uida siltojen alta, kun kuuli katsojien hurraavan sillalta. Varsinkin viimeisen sillan alitus oli hieno, kun katsojat oli metrin päässä rannalla sillan alla ja alitus niin kapea, että Lassekin sai kunnon käsirysyä aikaan kanssakilpailijoiden kanssa ja taisi uida siinä sivussa jonkun ylikin.
Rantauduin ajassa 1.27 hyvävoimaisena, eli ihan suunnitelmien mukaan. Lasse oli rantautunut jo aikoja sitten vedettyään pintakaasulla 1.01 aikaan. Rauhallinen vaatteiden vaihto, loikka Cervelon selkään ja 180km taival alkoi. Fillari tuntui alusta lähtien todella hyvälle niin minulla kuin Lassellakin ja sykkeet paukutti tosi matalalla vauhdin ollessa silti reilusti yli 30km/h. Sääkin alkoi kirkastua, fillarireitti maisemineen todella hieno, joten fiilis oli tässä vaiheessa mitä mainioin. Ensimmäiseen väliaikaan (33km) kellotin 33.7km/h, joka oli paljon parempi kuin olin kuvitellut. Pian tämän jälkeen alkoi tapahtumasarja, jota ei oikein itsekään meinaa uskoa. Ajoin tuossa kohtaa kolmen hengen porukassa, kun yhtäkkiä alkoi kuulumaan pihinä. Naureskelin partaani, että jommalta kummalta jannulta taisi mennä rengas, ennenkuin hetkeä myöhemmin oma takarenkaani alkoi pomppimaan ihmeellisesti. Ei muuta kuin fillari parkkiin, pari kirosanaa perään ja rauhallisesti paikkauslitkut venttiilistä sisälle. Lopuksi vielä renkaan täyttö CO2-patruunasta renkaaseen (tosin, onnistui vasta toisella patruunalla kun ensimmäinen rävähti käsille). Tähän stoppiin meni noin 10min, mutta pääasia että pääsin jatkamaan matkaa. Tällä osuudella tien vieressä näkyi käsittämättömän paljon rengasrikkoja, joka johtui lähinnä edellisen illan myrskyn aiheuttamista pikkukivistä ja -sälästä. Juuri kun naama ehti taas vääntyä virneeseen fillarin kulkiessa, takarengas räjähti oikein kunnolla n. 10km edellisestä episodista. Tokihan mulla oli vielä varatuubi takataskussa, mutta CO2-patruunat oli loppu, ei ollut pumppua ja olin keskellä ei mitään.
Täsmälleen samaan aikaan toisaalla. Lassen fiilikset olivat fillarin alkumatkalla täsmälleen samanlaiset, fillari kulki & fiilis mitä mainioin. Lähes samassa kohtaa 30-40km välillä alkoi takakumi pikkuhiljaa tyhjentyä. Seuraavalle huoltopisteelle oli vielä matkaa, joten Lasse jatkoi ajamista hiukan huolestuneena. Hetken päästä kuitenkin jysähti myös eturengas ja oli pakko pysähtyä paikkaushommiin. Lasse kaivoi paikkauslitku- ja CO2-arsenaalin esille ja hoiti homman tyylikkäästi by the book, kuitenkin huomatakseen, että renkaiden paikkaus ei täysin pitänyt. Toinen satsi paikka-ainetta eturenkaaseen kuitenkin hoiti homman ja takarengas jäi hiukan vuotamaan, mutta sillä pystyi ajamaan aina jonkin verran kunnes piti aina täyttää. Tällä rytmillä edettiinkin sitten seuraavalle huoltopisteelle, jossa Lasse vihdoin vaihtoi ainoan varatuubinsa taakse. Matka jatkui tästä eteenpäin hienosti ja fillarireitti oli täysin suljettu liikenteeltä, oli muunmuassa pitkä pätkä kaksikaistaista moottoritietä mitä sai painaa aeroasennossa kaasu pohjassa jonossa olevien autokuskien kannustaessa villisti. Hetkinen? Kyllä, toisin kuin Suomessa on tottunut, niin suljetun motarin takia hillittömiksi paisuneet autojonot eivät suinkaan aiheuttaneet keskisormi- ja vittuiluefektiä autoilijoissa, vaan joka autosta hurrattiin kun siitä ajoi ohi. Käsittämätöntä! Noniin, kaikki siis meni taas niin kuin elokuvissa, kunnes tuli kilsan pituinen mukulakivipätkä, taisi olla ensimmäinen siinä 80km kohdalla. Tästähän ei Lassen eturengas ja paikkaukset tykänneet alkuunkaan, vaan sanoivat työsopimuksen irti ja Lasse oli pakotettu parkkeeraamaan TT-pyörä tien varteen. Ja tässä vaiheessahan oli kaikki paikkausaineet, CO2-patruunat ja tuubit jo syöty. Mitäs nyt?
Hetken aikaa tien varressa ihmeteltyäni ja toivottuani (turhaan), että joku huoltoauto kiertäisi reittiä antaen minulle pumpun tai joku kanssakilpailija pysähtyisi auttamaan (yksi italialainen kaveri pysähtyi, mutta hänen pumpustaan ei ollut edes heittovälineeksi) päätin lähteä sightseeingille lähikylään. Otin siis kiekon ja vaihdetun tuubin kantoon ja lähdin etsimään pumppua ovi kerrallaan. Taisi olla kolmas ovi, kun se avattiin (edellisessä jo sentään kurkattiin verhojen takaa, mutta ilmeisesti ufokypärä-henkselihousu-hiestä kiiltävä ihoni ei ollut mieleen) ja kaverilta löytyi kuin löytyikin retkipyörästä pieni pumpun nysä. Noh, mehän ryssittiin tämän kaverin kanssa tietty tämäkin yhteistuumin ja halkaistiin muovinen venttiilinjatke venttiilin sisälle siinä pumpatessa. Tässä vaiheessa uusi ystäväni nosti jo kädet pystyyn ja alkoi soittelemaan taksia, että pääsen takaisin ihmisten ilmoille. Tämähän ei kuitenkaan mulle sopinut, vaan kiitin "avusta" ja jatkoin ghetto-kiertuettani. Tulin edellisenä iltana Anskulle luvanneeksi, että tarvii olla aika iso kaveri joka tulee minun ja maaliviivan väliin. Noh, tämä oli toki melkoinen järkäle, vaan ei riittävän kokoinen. Se taisi olla jälleen kolmas ovi, kun päiväni pelastaja avasi oven. Kaveri kaivoi asearsenaalinsa esille, kaivoi haljenneen venttiilinjatkeen pois ja ruuvasimme uuden tilalle (joo, minulla sattui olemaan vahingossa varatuubissa kiinni toinen venttiilinjatke, kun vaihdoin ennen kisaa tuubin). Ei muutakuin pumpaten käsipumpulla arviolta 3-4 baria ilmaa renkaaseen (normaalisti mulla on kisassa 9) ja arvelin, että tuolla kyllä pääsee lopun 130km. Ojensin karvaisen käteni kiitokseksi kaverille, joka oli pelastanut minut tästä sotkusta ja kysyin nimeä. Kun sain vastaukseksi nimen Mess, olin ihan varma, että tämä on piilokamera. No, ei ollut, ruuvasin renkun kiinni ja hyppäsin P2:n selkään vain maaliviiva mielessäni.
Mutta hetkinen, Lassehan jäi tyhjän eturenkaan kanssa mukulakiviosuudelle seisoskelemaan. Hetken aikaa ihmeteltyään ja katsojilta kyseltyään, Lasselle kävi selväksi, että sunnuntaina Köpiksestä ei vaan yksinkertaisesti löydy uutta tuubia muutakuin itse tekemällä tai kilpakaverilta varastamalla. Noista kumpikaan vaihtoehto ei oikein houkutellut. Tässä vaiheessa alkoi jo epätoivo hiipimään puseroon, mutta jotain oli vielä yritettävä. Yhtäkkiä Lassen silmien huomion varasti vanhempi katsoja retkipyörällä, jolla oli ehjä etukumi. Hetkeäkään empimättä Lasse ehdotti kaverille vaihtokauppaa omaan F9-kisakiekkoonsa. Noh, kaupat tuli toki, puhelinnumerot vaihdettiin takaisinvaihtoa silmällä pitäen kisan jälkeen ja tempopyörä ryntäili taas kohti maalia uudenlaisella ilmeellä. Pieni pelko oli toki persiissä, sillä matkaa oli vielä 100km, mutta tämä juna eteni hitaasti ja varmasti kohti päätepysäkkiä niin kuin VR aina. Kun fillariosuus oli vihdoin päätöksessään, ei Lasse voinut kuin huokaista helpotuksesta ja hypätä päättäväisesti Nimbusien päälle leppoisa loppuhölkkä (42.2km) mielessään.
Itse pääsin rengasepisodien jälkeen ihan kohtuullisesti taas pyöräilyyn kiinni, mutta toki kisatankkaukset meni hiukan sekaisin, sekä alipaine renkaassa (ja päässä) vaikuttivat jonkin verran poljentaan. Ihan hyvin kuitenkin naputtelin 31-33km/h km-aikoja. Ensimmäisen kierroksen mukulakiviosuus meni ihan ok, vaikka poljinkin sen läpi ns. paska jäykkänä, kun ei oikein kiinnostanut enää kohdata yhtään rengasongelmaa. Jälkimmäisellä mukulakiviosuudella takarengas ottikin sitten hiukan nokkiinsa ja alkoi vääjäämättä tyhjetä hiljalleen. Matkaa maaliin oli enää reilu 10km ja päätin, että poljen tämän maaliin vaikka vanteella (laskeskelin jopa kauanko kestää kävellä pyörä harteilla tästä maaliin, jos niikseen tulee). Olin päättänyt, että sellaista estettä ei enää tule, josta ei läpi mennä. Näytin varmaan todelliseltä pro-kuskilta lopun 10km, kun fillaroin lähes tyhjällä takarenkaalla, paino täysin eturenkaan päällä ja siis perse irti penkistä. Mutkissa sai mukavia sivuluisuja niin kuin jäällä olisi ajanut, koska takarengas oli lähes täysin tyhjä, tuubia ei oltu liimattu kiinni ja painoa ei ollut päällä juuri yhtään. Mankeloin maaliin kieli keskellä suuta ja toivoin joka mutkan olevan se viimeinen. Alla vielä mestareiden rengasviritykset maalissa
Juoksuosuudelle lähti kaksi päättäväistä kaveria varmana siitä, että vaikka kontataan maaliin. Etäisyyttä meillä ei ollut kuin n. 5min mikä selvisi meille vasta ensimmäisen kääntöpaikan yhteydessä. Alkoi hiukan nykiä suupieltä hymyyn, kun vaihdettiin kohdatessa rengaskuulumisia. Juoksu oli yllättävän "helppoa" ja yllätyksetöntä, jos nyt mikään voi helppoa olla tuollaisen 8h rimpuilun jälkeen. Molempien km-ajat pysyivät kohtuu vakiona lähes koko matkan ajan ja nakuteltiin vääjäämättä kohti 4h alitusta maratonilla ja Ironmanin läpäisyä. Yleisöä oli kannustamassa järjetön määrä ja juoksureitti oli tasainen ja hieno. Tosin, mukulakivet yrittivät kampittaa meikäläisen tässäkin lajissa ja sain telottua kinttuani hiukan 10km kohdalla. Nooh, kipu onneksi turtui jo 30km kohdalla, jossa alkoi jo pikku hiljaa toivomaan Peten sanoin, että josko vaikka rekka ajaisi yli, niin tämä loppuisi. 20km kohdalla alkanut keuhkojen rohina ja yskiminen (johtui varmaankin edellisillan myrskyssä vilustumisesta) ei varsinaisesti olotilaa parantanut.
Päätökset maaliintulosta oli kuitenkin molempien toimesta isketty niin syvälle takaraivoon, että maaliin pääsemättömyys oli vain yksinkertaisesti mahdottomuus. Vihdoin alkoi maalivaate näkyä horisontissa, vauhti kiihtymään vaistomaisesti, kuin myös kädet nousemaan ylös. Aivan järjettömän mahtavat fiilikset oli tulla itsensä voittajana maaliin, jossa Lasse jo odottelikin bisse kädessä mairea hymy huulillaan. Sanoisin, että me ansaittiin tämä fiilis!
Kisa oli hienosti rakennettu ja reitti oli joka suhteessa nautinnollinen. Joitain pikkujuttuja meni pieleen johtuen vaan siitä, että tämä oli Köpisläisten ensimmäinen kerta kun ko. kisa järjestettiin. Nämä jutut kuitenkin kompensoitiin reilusti innostuneisuudella ja asenteella, joka huokui koko kaupungista, ei pelkästään järjestäjistä.
